Novelli 1

Istuin Loungessa. Oikeastaan vihasin koko mestaa. Siltikin se oli ainoa mesta missä saattoi kuulla runoutta ja stand- uppia saman illan aikana. Jos stand-uppia tai runoutta ei ollut (kuten tilanne usein oli) paikalla oli joku bändi. Tai ihan vain DJ soittamassa niitä samoja vanhoja levyjään ja koittaen olla sortumatta mp3 muotoisiin tiedostoihin koneellaan.

 Eräänä päivän päätin että ammun poikkeuksellisen huonon runoilijan. Hän oli kirjaimellisesti paskaa. Hän kirjoittikin paskasta. Rakkauden ikuisuudesta ja rauhasta. "Ilman sinua en olisi mitään/vaikka kaiken omistaisin/niin en viihdyttäisi sillä ketään", hän lausui. Hirvittävän sokerista. Miltei sietämätöntä.

Odotin siis seuraavaa kertaa kun Hän esiintyisi. Hänellä oli kuitenkin päällä kirjoittajan blokki tai pikemminkin varastajan blokki. Mitään omaperäistä Hän tuskin oli ikinä kirjoittanut. Mokoma kusipää.

 Jouduin odottamaan kauan. Todella kauan. Aloin jo epäillä haluani tappaa Hänet. Kunnes eräänä iltana Hän teki impromptu esiintymisen. En tiennyt siitä etukäteen joten minulla ei ollut asetta mukanani. Kanta-asiakkaana minua ei useimmin tarkistettu ovella joten aseenkantaminen sisälle klubille ei ollut varsinainen ongelma. Ei oikeastaan koskaan. Portsari vain nyökkäsi eteenpäin, kun tulin sisälle ja katsoin häntä hieman kysyvästi. Jotkut tuoreemmat tutkivat välillä oliko minulla pulloa mukana vai ei. Hekin tosin pintapuolisesti.

Hänen impromptu esityksensä aikana muistin miksi halusin tappaa hänet. Runo oli lattea, muka angstinen ja liian hienosteleva. Hän puhui Chivas Regalista... ei todellinen runoilija tiedä sitä viskiä kuin nimeltä. Maistanut ehkä joskus taiteiden yössä rahakkaamman herran kukkarolla. Rikas tekopyhä paskiainen. Saa kohta mitä ansaitsee.

 Katsoin aikataulua seinällä Hänen esityksensä jälkeen. Hyvä Hän esiintyy vielä huomennakin. Menin siis tiskille ja tilasin itselleni Johnny Walkerin Red Labelia ja Karhua. Muuhun ei ollut varaa oikeastaan. Olin ylpeä siitä. Sitten vierelleni ilmestyi Hän. Morjesti kuin vanhaa tuttua. Katselin häntä hämmästyneenä. En ikinä ollut pitänyt häntä mukavana. Mulkultahan hän näytti ja vaikutti. Lupasi kuitenkin tarjoamaan Chivasia huikan. En pistänyt pahakseni tätä tarjousta vaikka se tulikin mieheltä jonka aioin tappaa. Puhuimme niitä näitä. Puhuimme Bukowskista, Dostojevskista, Burroughsista, Kafkasta Cobainista, Lennonista ja muista rappion tähdistä. Hän ei kuitenkaan pitänyt Keith Richardsista joten päätin silti pitää hänet tappolistallani. Olihan hän elämäntapamulkku. Täysi mulkero.

 Seuraavana esiintymiskertana hänellä oli basisti taustalla. Hyvä enemmän ihmisiä paikalla kun tapan tuon pellen. Hän oli jälleen kerran kertomassa runoa rakkaudesta kun päätin tehdä sen. Nousin ylös tuoliltani, kävelin lavaa kohti vedin revolverini esiin ja vedin liipasimesta. PAM! Ja hän horjahti taaksepäin epävarmana mitä juuri tapahtui. PAM! Ammuin häntä toistamiseen ja hän kaatui maahan. Hänen ilmeensä oli hämmentynyt, traaginen peräti. PAM! Ja ammuin vielä kerran. Suoraan rintakehään. Hän makasi maassa ja oli hiljaa. Kaikki muut huusivat apua ja koittivat päästä ulos. Olin ampumassa häntä neljännen kerran kun tajusin mitä hän yritti sanoa runoillaan. Hän rakasti minua. Kaaduin polvilleni ja itkin. Itkin kun portsarit raahasivat minua pois. Itkin kun poliisit kuulustelivat minua. Itkin vielä sellissäni ja oikeudenkäynnissäni.Tajusin vasta silloin todella minkä virheen olin tehnyt. Hän oli vain viestinviejä maailmassa joka on täynnä vihaa. Ja viesti oli rakkaus. Minulla olisi selkeästi vielä paljon aikaa pohtia tätä vankilassa... jos vaikka kirjoittaisi runoja?

Ammumme aina ne henkilöt jotka koittavat kertoa meille rakkaudesta tai pidämme heitä muuten vain huuhaana. Voisimmeko joskus muuttaa taktiikkaa.